Olin silloin vasta pieni lapsi, en minä maailmasta juurikaan ymmärtänyt. Kesät olivat kuumia kun meidän pihalla hypittiin sadettajan ympärillä, jonka jälkeen pyöräiltiin kilpaa jäätelökioskille. Niinä päivinä minä veistin isän ja veljen kanssa kaarnalaivoja. Me laskimme ne vieressä kuohuvaan koskeen, josta uskoin niiden matkaavan aina maailman ääriin asti.
Äidin kanssa me teimme leppäkerttuja. Maalasimme erikokoisia mukulakiviä täplikkäiksi mustapunaisiksi ja laitoimme niitä ympäri pihamaata. Mielestäni ne olivat kivoja, leppäkertut kun olivat pienessä mielessä kiehtovia otuksia. Uskoin, että kun leppäkerttu laskeutui kädelle, olisi hän minun ystäväni ja se merkitsisi hyvää onnea minulle. Nyt meillä oli niitä onnenhippusia kukkaisistutukset ja kivetysten reunamat täynnä.
Leppäkertut olivat pieniä ja voimattomia eliöitä isossa maaillmassa. Auringonpaiste, sateet ja muut luonnonvoimat kuluttivat kirkkaan maalipinnan nopeasti mataksi, äidin kanssa me aina hoidettiin haavoittuneita. Minä pidin siitä kun sain auttaa.
Kerran kuitenkin, taas erään sateen jälkeen kun olin yksin maalailemassa leppäkerttujen siipiä ehyiksi. Ihmettelin vieressä olevaa sadevesikaivoa, kuinkakohan syvä se mahtaisi olla, en ainakaan nähnyt pohjaa silloin. Se leppäkerttu, jonka olin juuri saanu valmiiksi, oli yksi pienimmistä. Minä heitin sen sadevesikaivoon, kesti kauan ennenkuin pohjasta kuului kolahdus.
Vasta vuosien jälkeen minä tajusin. Leppäkerttu oli yhä siellä pohjalla, nyt värittömänä ja siipensä menettäneenä. Yksin unohdettuna pimeässä, harmaana ja hylättynä lopun ikäänsä. Eikä hän koskaan enää edes olisi leppäkerttu. Ei minun ollut tarkoitus.
olenko minä sinulle se leppäkerttu?
inspiraatio: pikki, lapsuus
